Odottaminen on aliarvostettua

Ostohysteria, impulssiostos, kaikkimullehetinyt-sukupolvi, shoppailumania, kulutushulluus. Oletteko huomanneet, että liiallista kulutusta kuvaaviin termeihin liitetään usein kiireen, maanisuudeen ja pikaisuuden kaltaisia määreitä? Epätoivottu kuluttaminen ei ole ainoastaan liiallista, siis määrällisesti liian suurta, vaan myös liian nopeaa.

Tottahan se on. Oman tavara- ja vaatekokoelmani turhakkeet ovat juuri niitä, jotka ostin pikapikaa. Silloin kun näin jotakin erikoisen halvalla, halusin matkalta mukaani jonkin muiston tai sain niin palavan halun ostaa, että harkinta ei ehtinyt mukaan. Ehkäpä joskus kyse on ollut siitäkin, että olen tietoisesti huijannut itseäni: tiennyt, että jos jätän tavaran kauppaan odottamaan, en enää myöhemmin löydä syytä sen ostamiseen.

Olen viime aikoina pohtinut sitä, mikä saa meidät liittämään kiireen ja muodin toisiinsa. Muoti ei enää ole luovuuden, itseilmaisun, estetiikan ja kokeilunhalun kohtauspaikka. Tuntuu, että nykykuluttaja suhtautuu muotiin kuin se olisi jonkinlainen juoksukilpailu: on ehdittävä mukaan, on oltava ensimmäisten joukossa. Muodissa ei siis ole kyse luovuudesta vaan ennen kaikkea nopeudesta.

Tämä varmasti palvelee tekstiiliteollisuuden tarkoitusperiä. En oikeastaan keksi, kuka muu tämänhetkisestä tilanteesta voisi hyötyä. Kuluttaja? Hän kaikista vähiten.

Minä haaveilen nahkalaukusta. Näppituntumalta veikkaan, etten ole ainoa. Tiedättehän: iso, pehmeätä nahkaa, käytännöllinen mutta kaunis, istuu joka tilanteeseen ja asuun.

Tämänhetkinen tilanne: kustantamon mainoskassi.

Totuudenmukaisessa kuvassa näkyisi lisäksi yksi

kirjallisuudenopiskelija ja pino kainaloon kasattuja kirjoja.

Olen ajatellut ostaa laukun itselleni valmistujaislahjaksi. Varovaisesti arvioiden se tarkoittaa aikaisintaan vuotta 2012.

Odottaminen tuntuu hyvältä. Koska aikaa on niin paljon, en tunne eläväni puutteessa. Laukusta ei ole siis tullut minulle ongelmaa tai pakkomiellettä. Tuntuu, että suurin osa shoppailua harrastavista ihmisistä keskittyy joka ikinen hetki siihen, mitä heiltä puuttuu. Silloin mikään ei riitä ja luottotiedot paukkuvat.

Jospa entistä useampi jaksaisi ajatella, ettei kaikkea tarvitse saada, ei juuri nyt. Että kauniiden asioiden rakastaminen ei tarkoita jatkuvaa ostelemista vaan harkintaa, valikoimista ja tosirakkautta. Että odottaminen ei ole luopumista.

Vaikeaahan se on. Kun odottaa aikansa, voi päätyä pelottaviin huomioihin. Vaikkapa siihen, ettei laukulla ole merkitystä, ei työhaastattelussa tai sateisessa arkipäivässä. Tärkeämpää on se, mitä kassiinsa lastaa.

Ilmastoja, ilmastonmuutoksia

Päänsisäinen ilmasto

alkaa olla taas kunnossa, kun eilisiltana prakannut Spotify tokeni äsken.

Tässä asunnossa

alkaa olla kylmä. Etenkin iltaisin. Vika ei tosin ole asunnossa vaan minussa. Varpaat ja sormet jäähtyvät alilämpöisiksi heti kun alan ajatellakin nukkumaanmenoa. Onneksi kaapissa oli varalla paksumpi täkki.

Tuolla ulkona

on juuri nyt kylmin aika vuodesta, sanoi nainen junassa. Saattaa olla totta.

Mediailmastossa

havaittu professori Jyri Seppälän sanat: "Ihmiset miettivät, kumpi on parempi vaihtoehto, kertakäyttömuki vai kahvikuppi. Tärkeämpää olisi miettiä, missä asuu, miten koti lämpiää, miten kotona käytetään lämmintä vettä ja miten perhe liikkuu." (HS 15.10)

Eräällä planeetalla

keittää yli.

Tänään on Blog Action Day, aika kirjoittaa ilmastonmuutoksesta. Lueskele vaikkapa Nein ja Nelliinan postaukset jatkoksi.

Kumarruksia suuntaan ja toiseen

Oho, sain blogipalkinnon. Kiitos siis Mutkatonta-blogin Sannalle! Palkinnon mukana tuli haaste listata seitsemän seikkaa minusta. Olen laiska ja linkitän vanhaan postaukseeni Kuusi kertaa minä.

Kiireisiin kadonnut bloggaajanne lupaa palata ensi viikolla uusien juttujen kera. Iloitkaamme sillä välin seuraavasta uutisesta: Helsingin yliopiston Kristiina-instituutti opettaa/harjoittaa jatkossa naistutkimuksen sijaan sukupuolentutkimusta. Jee, oikeaan suuntaan ollaan menossa!

Over and out, minä palaan takaisin tenttikirjan pariin.

Elämäni eläimet, osa 1

Tämä on pelastuksen ilosanoma keskelle flunssakauden kärsimyksiä. Tämä on kertomus sinisestä sarvikuonosta.

Sarvikuonosta, joka tunnetaan myös nenähuuhtelukannuna. Moni on tästä jo kuullutkin, mutta muille kerron, että kannun tarkoituksena on huuhdella nenä miedolla suolaliuoksella. Kädenlämpöinen suolavesi puhdistaa ja hoitaa limakalvoja. Huuhtelun jälkeen nenä on kuin uusi.

Itse käytän sarvikuonoa kolmeen tarkoitukseen: siitepölyaikana puhdistamaan allergeenit pois nokasta, talvisin kostuttamaan keskuslämmityksen kuivattamia limakalvoja ja flunssan iskiessä helpottamaan oloa. Viimeisen sairasviikon aikana monet yöunet olisivat jääneet saapumatta ilman kannukaveriani. Näiden vaivojen ohella kannua suositellaan astmaatikoille ja poskiontelovaivoista kärsiville. Eräs ystäväni on selättänyt sarvikuonon avulla kroonisen poskiontelotulehduskierteensä.

Nenähuuhtelukannuja myydään apteekeissa, tavarataloissa ja luontaistuotekaupoissa. Hinta liikkuu kympin tietämillä. Kannun lisäksi tarvitset suolaliuosta varten tavallista merisuolaa; pansuolat ja muut mineraalisuolat eivät käy. Sarvikuonon käyttö on helppoa, mutta ohjeet kannattaa lukaista ennen ensimmäistä testikertaa.

Joskus on vaan niin mukavaa ylistää vilpittömästi tuotetta, joka toimii.

Isoäidin tyylillä

Nappasin kyliltä mukaani mahtavan flunssan, jonka ansiosta istun nyt kotona villasukkien, teekupin ja hedelmäkeon äärellä. Jotain hyötyä tästäkin oli, sillä sain vihdoin ja viimein luettua loppuun kirjan, josta jo toukokuussa lupailin tarkempaa selostusta. Teos on nimeltään Vanhat konstit kodinhoitoon (Guide to Natural Housekeeping), ja sen on kirjoittanut englantilainen Christina Strutt.

Nimensä mukaisesti kirja keskittyy neuvomaan, kuinka kodin arkiaskareista voi selvitä mahdollisimman pienellä ympäristökuormituksella. Vinkkejä jaellaan niin myrkyttömän siivoamisen, energiansäästön, luonnonmukaisen puutarhanhoidon kuin kirpputoriesineiden kunnostamisen saralla.

Opusta voisi luonnehtia jonkinlaiseksi lifestyle-tietokirjaksi. Kaunis taitto ja valokuvien runsaus tekevät kirjasta silmänilon. Luonnonmukaisen maalaiselämän iloja ylistävään tekstiin mahtuu kuitenkin myös asiaa ilmastonmuutoksesta ja energiavarantojen tulevaisuudesta. Hyvä niin, vaikka toisinaan tuntuu siltä, että näitä teemoja käsittelevät kappaleet olisivat kaivanneet asiantuntevampaa toimittajaa.

"Sievästi pinotut puut ovat hyvä energianlähde."

Lievää kummastusta herättää myös muutaman sivun mittainen Epsom-suolan (?) ylistys. Lannoitteesta ihonhoitoaineeksi muuntautuva aine paljastuu lopulta kirjoittajan omistaman Cabbages & Roses -yrityksen myyntiartikkeliksi.

Kirjan parasta antia ovat käytännön vinkit, ja niitä on paljon. Itse olen kokeillut ruokasoodaa poistamaan jääkaapin tehdastuoksun (toimii), raikastamaan roskiksen (toimii) ja kirkastamaan tummuneet kahvikupit (toimii tämäkin). Väkiviinaetikasta en suostuisi enää luopumaan edes pakon edessä. Se korvaa kodin yleispuhdistusaineen ja puhdistaa pinttyneenkin vessanpöntön. Uskoisin, että kotipuutarhuri hyötyy yhtä lailla neuvoista, joiden avulla kasvimaan saa suojattua tuholaisilta ilman myrkytysrumbaa, tai kotitekoisesta kauneudenhoidosta kiinnostunut erilaisista naamio- ja kasvovesiresepteistä.

Teos on kaiken kaikkiaan lukemisen väärti: käytännöllinen, mutta tunnelmoiva, yhtä aikaa hyödyllinen ja kaunis. Sellainen, jota voi lukea päätyäkseen haaveilemaan tuoksuvasta liinavaatekaapista täynnä isoäidin pellavaa tai selata löytääkseen viime hetken neuvot syksyn sadon säilöntään.

Lusikkapuu

Luulitko, että pari salaattiruukkua ja chilipuska parvekkeella tekevät sinusta urbaanin kaupunkipuutarhurin? Vähälläpä kuvittelit pääseväsi. Todellinen viherpeukalo kasvattaa myös pöytähopeansa itse.

Kaappeihini on kertynyt kokoelma kauniita hopealusikoita, joiden käyttö on jäänyt harmittavan vähäiseksi. Henkilökohtainen vintage advisor (äiti) löysi ratkaisun. Tarvittiin muutama käppyräoksa kukkakaupasta, siimaa ja rautalankaa sekä tilava ruukku. Ja kas, siitä kaikesta kasvoi lusikkapuu.

Monivuotinen lusikkapuu on helppohoitoinen kasvi. Se viihtyy sekä varjossa että auringossa eikä juurikaan vaadi kastelua. Mikä parasta, se kukkii ympäri vuoden.

Harakkavieraita odotellessa.

Köyhäilykesän loppusumma

Nyt pitäisi tehdä jotain aivan muuta, kirjoittaa jotain aivan muuta. Mutta olen aina aloittamassa vähän liian myöhään. Läheisiäni se stressaa, minuakin ehkä joskus. Ehkä kypsyttely on kuitenkin tekemistä siinä missä vessanpesu ja ruuanlaittokin?

Syksy kolkuttelee ovella. Viimeiseen kesätenttiin ei ole edes viikkoa aikaa. Sen jälkeen siirryn kai virallisesti taas arkeen. Tänään täytyi herätä kahdeksalta ja jonottaa weboodin ruuhkassa Kielikeskuksen kursseille.

Köyhäilykesä, miltä se tuntui? En suoraan sanottuna tiedä. Niin helpolta ja luonnolliselta, ettei siihen edes kiinnittänyt huomiota!

Viimeisen neljän kuukauden aikana olen ostanut 20 eurolla vaatteita, sitruunankeltaisen peltitynnyrin sekä yhden dvd-elokuvan. Kaikki muu raha, ja nyt puhutaan pienistä summista, on valunut kahviloihin, viinilasillisiin, elokuvien päivänäytöksiin ja ennen kaikkea ruokakauppaan. Vuokran ja laskujen lisäksi olen käyttänyt kuukaudessa keskimäärin 130 euroa. Summa sisältää myös ruokalaskuni. Rahaa on mennyt tonni vähemmän kuin pahimmissa kauhuskenaarioissani laskin.

Opittua: tee laskelmat, mutta älä aliarvioi itsehillintääsi. Ostamattomuus on pelottavan helppoa, kun siihen kerran tottuu. Eksyin muutama viikko sitten Kampin ostoskeskukseen ja käyttäydyin kuin bambi ajovaloissa. Kauppojen kiertely tuntui yhtä houkuttelevalta kuin se saunanpesu, josta olen muistutellut itseäni viimeisen vuoden ajan. Ei vain kiinnosta.

Olen mietiskellyt tätä ja löytänyt kaksi tekijää, jotka ovat tehneet tästä niin helppoa. Ensimmäinen tekijä: en ryhtynyt tiukkaan ostolakkoon. En tehnyt asiasta numeroa, en säätänyt itseäni dieettimentaliteettiin, en kasannut eteeni kieltäymyksen, houkutuksen ja lankeemuksen noidankehää. Toinen tekijä: löysin tekemistä, ja se oli tärkeää ja kiinnostavaa. Muiden asioiden pyyhkiessä mieltä on aivan yhdentekevää, mihin houkutuksiin kaupoissa tai lehdensivuilla törmää.

Syksy jatkuu varmaankin samoissa merkeissä. Kurssiohjelma on löyhä, joten aion tehdä töitä ja opiskella, molempia sopivassa suhteessa. Töitä toki tarvitsen, mutta aina niitä on jostain löytynyt. Kandintyölle pitäisi keksiä aihe, mutten ole kehittänyt stressiä asiasta enkä aiokaan.

Olisi mukava kuulla, löytyykö teiltä vastaavia kokemuksia. Avaudu!

Rucolakuskit tulevat, varokaa!

Postiluukusta napsahti tänään Stockan Exclusive-kanta-asiakkaille tarkoitettu lehti, jonka nimi on muuten Exclusive. Ei nyt mennä siihen, miksi lehdykkä saapuu juuri minulle - itsekään kun en tiedä. Jotenkin se varmasti liittyy ikivanhaan rinnakkaiskorttiin, joka oli siis Exclusive, ja jonka voimassaoloaika loppui jo pari vuotta sitten. On se edelleen Exclusive, siis se kortti, vaikka vanhenikin. Ilmeisesti satunnaiset karjalanpiirakkaostokseni ovat kuitenkin taivuttaneet tavaratalon uskomaan, että tähän kuluttajaan kannattaa panostaa, lähetetään sille Burberry-mainoksia, oikein exclusiivisesti.

Lehden pääkirjoituksessa markkinointijohtaja Maaret Kuisma julistaa uuden parkkihallin avatuksi.

"Kuuntelemme mielellämme kanta-asiakkaittemme toiveita ja haluamme tehdä niistä totta. Olemmekin iloisia voidessamme nyt toivottaa kaikki kanta-asiakkaamme kauempaakin tervetulleiksi omilla autoillaan Helsingin keskustaan."

Tätähän rakas Helsinkimme vielä kaipasikin, lisää yksityisautoilua ydinkeskustaan. Lisää autoja sinne, minne kulkee jo nyt kymmeniä bussilinjoja, rykmentti ratikoita, metro sekä sellainenkin edistyksen ihme kuin rautatie.

No, väliäpä tuolla, sillä Stocka-kuskit ovat pian täällä. Ennustan seuraavaa: Taivas ja maa jyrähtävät. Seitsemäs sinetti on avattu. Mannerheimintielle kuluvat ajourat. Kolmelle Sepälle kehittyy astma ja krooninen nuha. Esteettinen ongelma ratkaistaan muuntamalla patsas suihkulähteeksi. Päivittäisiä ruokaostoksiaan hoitavat kuskit palkitaan Vuoden ekoteko -mitalilla, sillä onhan rucolaa täyteen ahdettu auto kauniin vihreä.

Kirjoittaja on kiintynyt omaan lähikauppaansa, jonka valikoimasta löytyvät sekä päälle kaatuilevat spurgut että rucola.

Niin vai näin vai toisin päin

Olen pitänyt muutaman viikon funtsimistauon. Elämäntilanne on nyt kummasti erilainen kuin vuosi sitten blogia käynnistellessäni. Ensi syksy näyttää, jos ei nyt kiireiseltä, niin ainakin kovin intensiiviseltä. Olen pohtinut blogin osaa näissä kuvioissa ja päätynyt siihen, että kirjoittelu jatkuu, mutta harvemmalla aikataululla. Olisi sääli luopua kaikista blogin kautta tulleista tuttavuuksista, juttuideoiden bongaamisesta ja lukijoiden kanssa vaihdetuista ajatuksista. (Puhumattakaan siitä, että äitini julmistuu, ellen esittele täällä hänen askartelemaansa lusikkapuuta.)

Päivitystahtia on vain pakko säätää löyhemmäksi. Mitä se käytännössä tarkoittaa, selviää vasta yliopistoarjen pyörähdettyä käyntiin. Veikkaan, että kerran-pari viikossa lienee realistinen tahti. Ensi viikolla on luvassa ainakin loppuraporttia kesän köyhäilyprojektista. Sen jälkeen se lusikkapuu. Miltäs kuulostaa?

Hysst.

Poden nyt kolmatta viikkoa äänihuulten tulehdusta ja alan vähitellen ottaa vakavasti lääkärin ohjeistuksen, johon sisältyivät ainakin sanat ehdoton ja puhekielto.

En siis puhu. Olen viettänyt kolme päivää lähes täydellisessä hiljaisuudessa, ja se kokemus on osoittautunut yllättävän mielenkiintoiseksi. Ennen kaikkea olen äimissäni siitä, kuinka työlästä sanaton keskustelu voikaan olla. Käytyäni muutamia tällaisia monologi-nyökkäys-monologi-päänpudistus -tyyppisiä keskusteluita (arvaatte varmaankin, kumpi osapuoli vastasi pudistuksista ja nyökkäyksistä) olen ollut lopen uuvuksissa. Kun puhe jää pois, tuntuu että se täytyy korvata sanattomalla viestinnällä: tiiviillä katsekontaktilla ja tavallista liioitelluimmilla eleillä. Se käy rankaksi, ja taustalla häälyy jatkuvasti huoli siitä, pitääkö vastapuoli minua etäisenä tai epäkiinnostuneena.

Ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin. Minusta on tullut äärettömän ilmeikäs tuhahtelija. Repertuaarini on laajentunut käsittämään muutakin kuin tavanomaiset "höh" ja "heh" -tuhahdukset. Nykyään kykenen vaivatta ilmaisemaan pelkällä tuhahduksella sellaisia ajatelmia kuin "mikäli et laske sitä poraa käsistäsi, vedän tuon ämpärin päähäni ja alan kirkua" sekä "Jos postfordismi onkin syrjäyttänyt fordismin jälkiteollistuneissa yhteiskunnissa, voidaanko sama ilmiö havaita kehitysmaiden tuotantokulttuurissa, vai onko sittenkin puhuttava postfordismin sijasta fordismin maantieteellisestä siirtymästä kohti Etelää?"